OLIN TOTAALISEN JUMISSA ELÄMÄNI KANSSA.
En oikein tiennyt tarkalleen, mitä halusin elämältäni. Vaikka olisin tiennyt, minulla ei ollut juurikaan uskoa kykyihini saavuttaa unelmiani. Vertailin epävarmana itseäni jatkuvasti muihin, enkä nähnyt itsessäni sitä, mitä elämässä etenemiseen vaaditaan. Ajelehdin hapuillen eteenpäin päivästä toiseen ja kulutin vapaa-aikaani pääasiassa pakenemalla tietokonepelien maailmaan. Edes siellä olin ja osasin jotain. Olin myös lihonut ylipainoiseksi, mikä osaltaan murensi itsetuntoani.
Vaikka tunsin olevani jumissa, pinnan alla kyti unelma “hyvästä elämästä”. Ajattelin, että elämässä menestyäkseen täytyy olla korkeakoulututkinto, menestyksekäs ura, puoliso ja perhe, omakotitalo, lemmikeitä ja kesämökki. Kaikki ne tuntuivat kaukaisilta ja epätoivoisen saavuttamattomilta. Kuitenkin yläasteen loppupuolella ennen siirtymistä lukioon jokin napsahti. Turhautuminen kasvoi lakipisteeseensä ja kyllästyin totaalisesti jumittamiseen ja itsesäälissä vellomiseen. Päätin, että jotain oli tehtävä. Myös intti häämötti muutaman vuoden päässä ja pelkäsin sitä kuin ruttoa, ellen pääsisi parempaan fyysiseen kuntoon.
TÄMÄ OLI ENSIMMÄINEN TAITEKOHTA, KUN PÄÄTIN OTTAA TULEVAISUUTENI OMIIN KÄSIINI JA TEHDÄ TILANTEELLENI JOTAIN.
Aloin juoksemaan ja laihduin vajaassa vuodessa 15 kiloa. Pelkästään se buustasi itsetuntoani ja antoi motivaatiota jatkaa eteenpäin. Siitä alkoi pitkä matka kohti itseni hyväksymistä sekä unelmieni saavuttamista. Lukio meni hyvin ja pääsin yliopistoon opiskelemaan. Inttikin osoittautui paikaksi, jossa pystyin ylittämään itseni ja kokemaan, että olen oikeasti ihan hyvä monissa asioissa. Myös vetäytyminen alkoi vähentyä ja aloin muodostamaan uusia ystävyyssuhteita ja viettämään aikaa enemmän muiden ihmisten seurassa. Nyt vuosien jälkeen olen toteuttamassa unelmaani ja hyppäämässä tyhjän päälle aloittelevana yrittäjänä.
Olen miettinyt jälkeen päin, mikä esti ottamasta askelia eteenpäin jo aikaisemmin. Uskon, että keskeisimpiä syitä on kaksi:
En uskonut olevani sen arvoinen
En uskonut olevani riittävän kyvykäs
Kummankin syyn taustalla vaikuttaa nakertava pelko, joka syö uskoa itseensä ja tulevaisuuteensa. Suurin pelkoni on ollut aina hylätyksi tulemisen pelko ja se on näyttäytynyt eri muodoissaan läpi elämäni. Myöhemmin pelko ilmeni sairaalloisena suorittamisena ja muiden miellyttämisenä hyväksynnän ostamisen toivossa, mutta tuolloin pelko ilmeni vetäytymisenä ja eskapismina. Jos en anna muille liikoja toiveita, en tuota myöskään pettymystä, jos en saavuta tavoitteitani. En myöskään epäonnistu ja tuota pettymystä itselleni.
Joskus mietin missä olisin, jos olisin osannut hakeutua valmennukseen jo aikaisemmin.
SUURIN SYY SIIHEN, ETTÄ PROSESSINI ON OLLUT NÄIN HIDAS, ON OLLUT AVUN PYYTÄMISEN VAIKEUS.
Ajattelin, että minun täytyy pärjätä itse. Meni myös pitkään, että uskalsin todella avautua asioistani. Vasta viime vuosina on alkanut tapahtua syvää muutosta ja siihen on ollut kaksi merkittävää syytä: luotettava ystävä, joka on ollut taidokas kysymään juuri oikeita kysymyksiä sekä luomaan luottamuksellisen tilan, jossa jakaa kipukohtiani sekä valmennusprosessi, jonka kävin 2016–2017 opiskellessani valmentajaksi (JET, johtamisen erikoisammattitutkinto & MCID-sertifioitu valmentaja).
Ratkaisevaa kummassakin on ollut heittäytyminen ja pelkojeni kohtaaminen. Pelko on se vankila, joka estää meitä elämästä vapaina ja tavoittelemasta unelmiamme.
ROHKEUS EI OLE PELKOJEN PUUTTUMISTA, VAAN TOIMIMISTA PELOISTA HUOLIMATTA.
En ole vielä saavuttanut teini-iän unelmaa perhe-elämästä, huippu-urasta ja omakotitalosta, mutta saavutin jotain parempaa: Löysin vapauden olla oma itseni ja rohkeuden elää itseni näköistä elämää välittämättä ulkoisista paineista ja yhteiskunnan odotuksista. Olen päättänyt elää loppuelämäni valmentajana juuri siksi, että tiedän kuinka suuri merkitys muiden ihmisten avulla on ollut itselleni pelkojeni kohtaamisessa.
Koska tiedän mitä on vapaus olla oma itseni, en voi olla innostumatta ajatuksesta, että voisin auttaa myös muita vapauteen: löytämään itsensä, kartoittamaan unelmansa sekä viitoittamaan polkunsa.
Mitä sinä tekisit, jos et pelkäisi?
– Lauri
