Miellyttämisen tarpeen takana on hyvin inhimillinen kaipaus kuulua joukkoon.
Minulla oli aikoinaan jopa sairaalloinen tarve kokea tulevani hyväksytyksi. Kolikon toisella puolella on syvä pelko sen suhteen, mitä tapahtuu, jos ei koekaan olevansa hyväksytty: olemme jatkuvasti kielekkeen reunalla ja pelkäämme mitä rotkon pohjalta löytyy – hylätyksi tuleminen, yksinäisyys, arvottomuus, häpeä – sekä niihin liittyvä syvä kipu. Useimmiten emme uskaltaudu edes kurkistamaan reunalta, sillä pelko putoamisesta on niin suhteettoman suuri. Sen sijaan otamme askeleita taaksepäin ja keskitymme hyväksynnän hakemiseen mitä mielikuvituksellisimmin keinoin.
Ikävä kyllä eri tavat etsiä hyväksyntää harvoin tuottavat tulosta. Yritykset parantaa statusta muiden silmissä kuluttamalla, keskittymällä ulkonäköön, tekemällä uravalintoja, valitsemalla “oikeat” ystävät ja jopa kumppanin statuksen nousemisen kiilto silmissä, harvoin johtaa sisäiseen rauhaan ja tunteeseen, että “nyt olen hyväksytty ja voin vihdoin levätä”. Pahimmillaan kadotamme itsemme.
Yksi minun tavoista hakea hyväksyntää on ollut olla se “hyvä tyyppi”, joka on aina kiltti kaikille, ei koskaan suutu, sanoo aina kyllä ja ei milloinkaan keikuta venettä. Pitkään en uskaltanut sanoa mielipidettäni mihinkään ihan vain varmuuden vuoksi. Kärsin siitä, että en osannut sanoa ei – joko siksi, että sanoin kyllä ja jouduin tekemään asioita, joista en niin pitänyt tai sitten kokemaan sen suhteettoman tuskallisen “hylkäämisen”, kun tuottaa toiselle pettymyksen sanomalla ei.
Toisaalta taas tiedän ihmisiä, jotka ovat paenneet kovan ulkokuoren taakse ja hakevat hyväksyntää jyräämällä muita, olemalla vahva ja olemalla välittämättä muiden mielipiteistä, vaikka todellisuudessa ainoastaan sillä on heille väliä. Tapoja yrittää selviytyä on monenlaisia.
pelkkä “Sinun täytyy vain oppia hyväksymään itsesi” on yhtä tyhjän kanssa.
Mitä se edes tarkoittaa? Kaikki tietävät sen teoriassa, mutta neuvona se kuulostaa mahdottomalta toteuttaa, koska siitä ei saa mitään otetta. Jos tie sisäiseen rauhaan, onneen ja tyytyväisyyteen olisi todeta, että “nyt hyväksyn itseni”, meistä jokainen olisi tehnyt sen jo aikoja sitten.
Uskon, että tie rauhaan ja onneen on todellakin itsensä hyväksyminen, mutta harvoin kukaan kertoo miten se tapahtuu. Ne keinot, joilla kuvittelemme rakentavamme siltaa pelottavan rotkon yli vapauteen elää oman näköistä elämää, kasautuu itse asiassa muuriksi ympärillemme. Se vain vie meitä kauemmaksi tavoitteestamme.
Ainoa keino edetä on kerätä rohkeutta ja hypätä.
Selvittää mitä sen pelon takana on. Tutustua menneisyyteemme ja tehdä sen kanssa sovinto.
Viime vuosina minulle on alkanut selvitä, että minun syvin pelkoni on ollut hylätyksi tuleminen. Yläasteella ensimmäinen selviytymistrategiani oli eristäytyminen ja pakeneminen pelien maailmaan. Yliopisto-opintojen aikana aloin raottaa kuortani ja muodostaa ystävyyssuhteita, joista muodostui selviytymisstrategia numero 2: kerätä ympärilleni joukko läheisiä ystäviä, joilta saan jatkuvasti tarvitsemani annoksen hyväksyntää. Ikävä kyllä se porukka lopulta hajosi ja olin taas tyhjän päällä.
Olin silloin jo alkanut tutustumaan itseeni ja menneisyyteeni sekä sen myötä tullut hieman tietoisemmaksi tästä dynamiikasta. Päätin, että nyt en yritä keksiä jonkinlaista “quick fixiä”, joka estää horjahtamasta rotkoon. Se johti kamalimpaan puolivuotiseen elämäni aikana. Tunsin, että olin yksin koko universumissa. En voi sanoa, että olisin ollut kliinisesti masentunut, mutta koin säännöllisesti ahdistuskohtauksia.
”The cave you fear to enter holds the treasure you seek.” – Joseph Cambell
“Luola, johon pelkäät astua sisään, pitää sisällään aarteen, jota etsit.”
Tai toisin sanottuna “se rotko, johon pelkäät putoavasi, pitää sisällään aarteen, jota etsit”. Uskalsin kohdata pahimmat pelkoni ja kipeäähän se teki. Mutta ajattelen, että se oli hyvää kipua. Vähän niin kuin se kipu, jota koemme hammaslääkärissä. Tiedämme, että ammattitaitoinen hammaslääkäri aiheuttaa meille hetkellistä kipua omaksi parhaaksemme.
Kun kyse on defensseistämme ja selviytymisstrategioistamme, olemme tälle ajatukselle sokeita. Teemme vain kaikkemme välttääksemme kipua ja jatkamme hyväksynnän jahtaamista kuin huumetta. Kun aloin tutustumaan itseeni syvemmin, aloin tulla tietoisemmaksi identiteeteistäni ja arvoistani, eli niistä asioista, jotka ovat minulle luovuttamattoman tärkeitä. Oli ehdottoman tärkeää, että minulla oli luotettava henkilö, jonka kanssa prosessoida kokemaani turvallisessa ympäristössä.
Ajan myötä opin, että itsensä hyväksyminen on sitä, että tulee tietoiseksi itsestään, siitä mitä elämältä haluaa ja mitä todella arvostaa, ja alkaa pitämään vain sitä mittapuuna valinnoilleen.
Kun teen valinnan, en ole enää niiden statuksen mittareiden uhri, joita näen ympärilläni – perheen, ystävien, yhteiskunnan, läheisten jne. – odotukset ja oletetut vaatimukset. Kun tiedän kuka olen ja mitä haluan elämältäni, alan toimimaan sisäisen kompassini ohjaamana, ja se antaa varmuutta, rauhaa ja kokemuksen elämän merkityksellisyydestä. Enää en ole ulkopuolelta tulevien paineiden ja odotusten vietävänä, vaan tiedän mistä olen tullut, missä olen nyt ja minne olen menossa.
Monet ovat pettyneet minuun tehdessäni itseäni ja arvojani kunnioittavia valintoja (kuten kaapista ulostulo). Mutta monet ovat myös kunnioittaneet minua enemmän, kun olen ollut itselleni uskollinen. Mikä tärkeämpää, sekä negatiivisten että positiivisten äänten merkitys oman onnellisuuden lähteenä on vähentynyt yhä enemmän ja enemmän. Muiden mielipiteet eivät enää samalla tavalla keikuta venettäni.
Itsensä löytäminen, omien unelmien kartoittaminen sekä polun viitoittaminen niiden suuntaan kunnioittaen omia arvoja on ollut itselleni matka sitä kohti, että voin sanoa olevani onnellinen ja eläväni merkityksellistä elämää – ja yhä vähemmän kokien tarvetta miellyttää muita. Juuri siksi en osaa kuvitella tekeväni mitään muuta loppuelämäni ajan, kuin auttavani muita ihmisiä löytämään saman.
– Lauri
